Journalismin kuolemaa on povattu ammattialan koko lyhyen historian ajan. Kun lennätin keksittiin 1800-luvulla, informaatiota alkoi tulvia etäisyyksien päästä. Monet pitivät paikallisten painojulkaisujen tuhoa väistämättömänä. Nopeasti saapunut sähkösanoma saattoi pelottaa myös siksi, että sen tuoma tieto oli vierasta ja uutta – siis uutisia.

Sanomalehden ja siten myös journalismin uhkiksi ilmestyivät sittemmin radio ja televisio. Välineinä nekään eivät saaneet journalismia hengiltä. Sen sijaan yleistyi useaa tiedotusvälinettä tarkoittava käsite “media”, monikkomuoto sanasta “medium”.

Journalismilla oli siten tiedotukseen useita erilaisia välineitä. Onko journalismilla syytä vastaavaan iloon, kun välineistöä rikastuttavat internet ja sosiaalinen media?

Ennen kuin kysymykseen kannattaa vastata, on syytä huomauttaa sen koskevan journalistien lisäksi kaikkia muitakin kansalaisia.

Perustelen tätä väitettä lainaamalla suomalaisten journalistien eettisiä ohjeita, jotka erottavat journalismin sen välineistä, siis mediasta:

“Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä. […] Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”

Voimme nyt palata kysymykseen: Ovatko internet ja sosiaalinen media uusi mahdollisuus journalismille – vai vanhojen ennustusten tavoin sen tuho?

Perinteisille journalismin julkaisualustoille, varsinkin sanomalehdille, internet on tunnetusti aiheuttanut vakaviakin ansaintavaikeuksia. Toisaalta tutkimusten mukaan yleisöt yhä toivovat journalismilta luotettavaa ajankohtaistietoa. Siis tietoa.

Tämä on yksi syy tutkia akateemisesti, mitä journalistisella tiedolla tarkoitetaan.

Tietoon liittyviä kysymyksiä tutkitaan ennen muuta filosofiassa. Filosofinen tapa lähestyä myös journalistista tietoa on siten luonteva ja perusteltavissa oleva tutkimusasetelma.

Toinen syy journalistisen tiedon tutkimukseen on viime aikoina tullut näkyväksi niin sanotun vihapuheen ja suoran propagandan muodossa. Jopa päätoimittajat ja muut journalistit, jotka ovat valmiiksi sitoutuneet journalistin ohjeiden “vastuulliseen sananvapauteen”, vetosivat siihen erikseen julkisissa kampanjoissaan aivan hiljattain.

Sekin osoittaa, että journalistinen tieto pitää pystyä erottamaan tunteenpurkauksista, vääristelyistä ja valheista entistäkin selvemmin. On vaikea kuvitella, miten journalistinen tieto – erotettuna muusta mediatarjonnasta – voisi muuten toteuttaa demokraattista tehtäväänsä.

Journalistin ohjeet nimittäin määrittävät tehtävän myös tiedollisesti: “Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

Mistä journalistisessa tiedossa, totuudenmukaisuudessa ja totuudenmukaisen tiedon välittämisessä on oikein kysymys?

Filosofia tutkii tiedollisia käsitteitä ja käsityksiä selkeyttääkseen ja kehittääkseen niitä. Journalismia koskevat käsitteet ja käsitykset ohjaavat journalismin harjoittamista käytännössä ja määrittävät siten osaltaan journalismin identiteettiä ja autonomiaa.

Myös kanssakansalaiset voivat paremmin arvioida journalismia, kun nämä käsitykset artikuloidaan heille selkeästi ja avoimesti.

Objektiivisuus on ehkä keskeisin journalismin tiedollisista käsitteistä. Sitä on tutkittu viestinnällisesti ja filosofisesti etenkin Yhdysvalloissa vähintään vuosisadan ajan. Myös nuoremmassa demokratiassa eli täällä Suomessa journalistinen objektiivisuus on nostettu tutkimusaiheeksi jo vuosikymmeniä sitten. Aiheen merkittävin tutkija oli professori Pertti Hemánus, joka aikakautensa lapsena tosin puhui journalismin sijasta joukkotiedotuksesta.

Sitä journalismi pitkälti olikin ennen digiajan vuorovaikutteisuutta journalismin tekijöiden ja sitä kommentoivien yleisöjen välillä. Hemánuksen tavoite oli joka tapauksessa sama: käsitteellisellä tutkimuksella parantaa demokratian toimivuuden kannalta elintärkeitä luotettavuutta ja totuudenmukaisuutta ajankohtaistiedossa.

–

Vihapuheeseen, disiformaatioon, propagandaan ja suoraan sodankaltaiseen ”informaatiovaikuttamiseen liittyvä tutkimusta motivoiva huoleni kumpusi journalismin sisäisestä tiedollisesta hämmennyksestä, ja siihen liittyvistä filosofisista ongelmista.

Hemánuksen ja hänen monien amerikkalaiskollegojensa opettama käsitys tiedosta väitteen ja todellisuuden vastaavuutena on perustellusti kyseenalaistettu. Journalistinen raportti ei sellaisenaan voi olla “tosi” siinä vastaavuuden mielessä, että todellisuus tarjoaisi raportille identtisen vastineen. Tieto on aina jossain määrin inhimillisesti rakentunutta, vaikka fyysinen todellisuus ei sitä olisi. Objektiivisuudesta onkin haluttu jopa kokonaan luopua sen filosofisten ja journalististen ongelmien takia.

Viime vuosina korostetut tasapuolisuus ja puolueettomuus objektiivisuuden korvikkeina ovat kuitenkin vaarallisia ohjenuoria, koska ne helposti passivoivat journalismin pelkäksi areenaksi, jolla toisistaan poikkeavien näkemysten ja mielipiteiden annetaan esiintyä. Journalistin rooliksi jää tällöin lähinnä passiivisesti jakaa puheenvuoroja sen sijaan, että hän aktiivisesti tavoittelisi totuudenmukaisuutta.

Väitöskirjani toinen osa käsittelee tätä “objektiivisuuden kriisiä”, jota pidän pääsyynä väitettyyn “journalismin kriisiin”. Väitän siis kriisin olevan ensisijaisesti tiedollinen. Tämä näkemys ei väheksy journalismin ansaintavaikeuksia, kun muistamme, että yleisöt odottavat journalismilta yhä tiedollista laatua – analyyttisyyttä ja syvällisyyttä.

Tutkimuksen alussa minua vaivasi journalistista tietoa koskeva filosofinen ristiriita. Monet teoreettisesti vahvatkin tietokäsitykset näyttävät jättävän käytännöllisen toiminnan – kuten journalistisen tiedonhankinnan ja siihen liittyvät ongelmat – joko huomiotta tai liian yleisen tarkastelun tasolle. Toisaalta monet konkretiaa korostavat tietokäsitykset johtavat filosofisesti ottaen kestämättömiin tuloksiin. Journalismin tarkoitus ja tavoite eivät olleet selkeytettävissä näiden filosofisten oppien avulla.

Journalismin tutkimuksen perustaviin aiheisiin tutustuttuani väitöskirjani kolmeksi tutkimusongelmaksi hitaasti hioutuivat seuraavat ydinkysymykset:

1. Miten journalismi voi erottautua, tai miten se voidaan journalismin tutkimuksessa erottaa, kilpailevista informaation tuottajista itsenäisenä tietokäytäntönä? Siis sellaisena, joka tavoittelee totuudenmukaista tietoa, vastaa sillä tavoin yleisöjen tiedollisiin laatuodotuksiin ja toteuttaa journalismin demokraattista tehtävää?
2. Mikä käsitteellinen tulkintakehys palvelisi journalistien ammatillista itseymmärrystä ja tiedollista toimintaa sekä journalismin tutkimusta tavalla, joka kestää tiedon suhteellisuutta korostavan relativistisen kritiikin tieto-opillisesti ja journalismissa?
3. Kuinka voidaan ylittää teoreettisen tietokäsityksen ja journalismin käytännön välinen keinotekoinen erottelu, joka voi johtaa journalismin ja sen tutkimuksen väliseen etäisyyteen sekä radikaaliinkin relativismiin journalismin käytännössä?

Tutkin aluksi tietoa representaation käsitteen kautta: kuinka mielessä oleva ajatus tai kielessä oleva lause tai tieteen teoria voi representoida eli esittää totuudellisesti todellisuudessa vallitsevaa asiantilaa? Millä perusteilla journalistinen raportti voisi vastata vaikkapa samankaltaisuuden merkityksessä sen ulkopuolista todellisuutta? Ei kai todellisuus ole valmiiksi – ikään kuin itsestään – jakautunut esimerkiksi uutisten muotoisiin osiin saati kokonaisuuksiin. Kun yksittäinen lausekin on ongelma, kuinka tavoitella tai arvioida journalistista kokonaisraporttia ja sen totuudenmukaisuutta?

Löysin houkuttelevia vaihtoehtoja, jotka kuitenkin tuottivat pettymyksen. Käytäntöä ja toimintaa korostavassa pragmatistisessa filosofiassa usein korostetaan aivan oikein inhimillisen tiedon rakentuneisuutta; että me ihmiset toimimme yhdessä kielen ja muiden työkalujen varassa myös tiedollisissa käytännöissämme – kuten journalismissa. Ongelma vain on, että tiedon inhimillistä rakentuneisuutta liikaa korostettaessa todellisuus unohtuu tai katoaa. Mikä rooli silloin jää journalismille?

Kun tajusin eräiden pragmatistien luopuneen objektiivisuuden käsitteestä, minä luovuin heistä. Mutta onneksi pragmatistisen filosofian ohjelma ja tarjonta on laaja. Toisten pragmatistien mielestä objektiivisuuden käsite on meille ihmisille keskeisen tärkeä tiedollisesti, moraalisesti ja yhteiskunnallisesti – erityisesti journalismissa.

Ilman objektiivisuuden käsitettä kaikki tietoväitteet voisivat olla yhtäläisen paikkansapitäviä, kaikki teot yhtä oikeutettuja ja kaikki yhteiskuntajärjestelmät yhtä hyväksyttäviä. Kun seuraa maailman tapahtumia, tämä ajatus on sietämätön.

Journalistinen tasapuolisuus ja puolueettomuus eivät riitä pelastamaan tältä relativismilta, joka suhteellistaa kaiken samanarvoiseksi. Jos tasapuolisuus tai puolueettomuus asetetaan journalismin tavoitteiksi, ne voivat ruokkia relativismia.

Mutta mitä tehdä, kun eri objektiivisuuskäsitykset ovat joko teoreettisesti kestämättömiä tai käytännöllisesti – kuten journalismissa – riittämättömiä?

Pragmatistinen filosofia sallii asettaa journalismin kaltaisen tietokäytännön ajattelun lähtökohdaksi – asettamatta sitä kuitenkaan teorioita tai teoreettiseksi kutsuttua ajattelua vastaan. Tämä oivallus auttoi vastaamaan tutkimuskysymyksiini kokonaisvaltaisella tietokäsityksellä, joka tukeutuu pragmatistiseen filosofiaan.

Vastaan tutkimuskysymyksiin kiertämällä aiemman objektiivisuusdilemmani. Objektiivisuudesta ei tarvitse luopua, mutta ei myöskään tarvitse tyytyä heikkoihin korvikekäsitteisiin. Objektiivisuuden voi nimittäin muotoilla uudella tavalla. Kutsun uudelleenmuotoiltua journalismin tietokäsitystä “pragmaattiseksi objektiivisuudeksi”.

Siinä on kyse käsitteellisestä ja käytännöllisestä hankkeesta antaa objektiivisuudelle toiminnallisesti merkityksellistä sisältöä.

Objektiivisuuden kaltaisen käsitteen uudelleenmuotoilu edellyttää tiettyjä seikkoja. Niistä keskeisin on käsityksen taustalla olevan maailmankuvan esittäminen, sillä maailmaa voi käsitteellistää ja arvottaa monin eri tavoin. Siksi menetelmääni kuuluu myös journalismin tietokäsityksen taustaoletusten esittäminen. Naturalistinen maailmankatsomus huomioi tieteen ja tutkimuksen toistaiseksi kestävimmät tulokset ja niiden todellisuuskäsityksen. Naturalistin maailmankuva on siis alati altis muutoksille, koska kaikkeen tiedolliseen toimintaan kuuluu erehtyväisyys.

Journalismille ja sen akateemiselle tutkimukselle tarjoamani pragmaattinen objektiivisuus on mahdollisimman johdonmukaisesti laadittu tiedollinen menetelmä totuudenmukaisen tiedon hankkimiseksi ja esittämiseksi. Toivon sen kannustavan kriittisiin vastaväitteisiin, jotta keskustelu tästä aiheesta voisi jatkua ja kehittyä.

Kehäpäätelmänkin uhalla rohkenen uskoa, että hahmottelemani objektiviisuus voi yhtäältä tarjota välineitä journalismin tutkimukselle – paremman tietokäsityksen kehittämiseksi. Toisaalta tällaisen tietokäsityksen varassa toimiva journalismi voi kukoistaa entistä kirkkaampana tiedollisena tähtenä pelon ja valehtelun usvassa.