Syyskuussa ilmestynyt Totuuden jälkeen (Teos) on ensimmäinen suomalainen yleiskatsaus totuudenjälkeisen ajan ilmiöihin ja ajureihin. Kirjan ulkoasun suunnitteli Matti Tuominen. Tässä blogikirjoituksessa hän kertoo, kuinka lähestyi suunnittelutehtävää ja kuinka ulkoasu heijastelee kirjan teemoja.

Visuaalinen konsepti

”Herättää itsessään kerran koettu tunne, […] välittää se liikkeiden, viivojen, värien, äänien, sanoilla ilmaistujen kuvien keinoin siten, että toiset kokevat saman tunteen – sitä on taiteen toimi.”
– Leo Tolstoi

Aloitetaan ajasta. Kirjan nimeen liittyy ajallinen ulottuvuus: käsittelyssä on jonkin jälkeinen aika ja sen ilmiöt. Aikakäsityksemme länsimaissa on lineaarinen. Aika etenee suoraviivaisesti janan lailla, ajanjaksoilla on alkunsa ja loppunsa. Visualisoinneissa tämä esitetään yleensä vasemmalta oikealle, paikasta A paikkaan B etenevänä viivana. Ajanjaksot erottaa toisistaan jonkinlainen jakaja.

Entä minkälaisia mielikuvia sana totuus herättää? Ainakin tiede pyrkii parhaansa mukaan kohti totuutta. Tieteenaloista erityisesti matematiikka tuntuu varsin todenmukaiselta, eksaktilta ja osittain kiistattomalta. Yhtälö 1+1=2 lienee useimpien mielestä totta, 1+1≠2 ei. Totuudenjälkeisessä ajassa asiat eivät kuitenkaan täsmää.

Näitä mielikuvia yhdistelemällä ulkoasu alkoi hahmottua. Toisaalta oli syytä pysähtyä miettimään, olisivatko Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, brexitin puuhamies Boris Johnson tai vaikkapa perussuomalaisten työmies Matti Putkonen kirjan kannessa ajaneet saman asian? Kenties totuudenjälkeisen ajan voisi typistää niin, että sitä edustamaan riittäisi joku ilmiön tunnetuimmista mannekiineista. Kenties ilmeinen ja provosoiva kansi palvelisi paremmin kirjan sisältöä.

Teoksen monipuolisuus, analyyttisuus ja vahva teoriapohja vaativat kuitenkin ulkoasuun abstraktimpaa otetta kerroksellisuutta ja monitulkinnallisuutta. Suunnittelijana en väitä lukijan löytävän kirjan kannesta (kaikkia) aikaisemmin mainittuja seikkoja, mutta elementeissä on potentiaalia herättää viestin vastaanottajassa tämänsuuntaisia mielikuvia ja tunteita, tiedostettuja tai tiedostamattomia.

Värisuunnittelu

”To me typography is black and white since black and white represents truth.”
– Helmut Schmid

Punainen viittaa vasemmalle ja vallankumoukseen, vihreä luontoon tai poliittiseen keskustaan, sininen oikealle ja “isänmaahan”. Politiikan kontekstissa värien käyttäminen on haastavaa.

Värien muodostamat merkitykset ovat toki yksilö- ja kulttuurikohtaisia, mutta niin vahvasti poliittiset liikkeet ovat värinsä omineet, että edellä mainitun kaltaisia yleistyksiä on vaikea välttää. Tieteen ja journalismin kentiltä ponnistava kirja ei saa ulkoasultaan tunnustaa väriä. Lukija kutsutaan tekstin pariin tekemään omia tulkintojaan ilman, että kansi huutaa naama punaisena johonkin suuntaan.

Itävaltalaissyntyiselle, Japanissa vaikuttaneelle typografi Helmut Schmidille musta ja valkoinen edustivat totuutta. Tämä hiljattain edesmenneen mestarin ajatus kumpusi käsittääkseni typografian perinteisesti mustavalkoisesta luonteesta. Totuudenjälkeisenä aikana liikutaan entistä enemmän myös ”harmaalla alueella”. Paskanpuhumisen sekaan livahtaa helposti valkoisia valheita. Toisaalta harmaasta väristä on tehty jonkinlainen neutraaliuden merkki. Harmaaseen kiveen hakatut totuudet pysyvät, tapahtui mitä tapahtui.

Sidosasu

Kun nykyiseen digitaaliseen maailmanaikaan tuotetaan fyysisiä objekteja, tulisi niiden olla säilyttämisen arvoisia, kaukana kertakäyttökulttuurista. Artefaktin pitää tuoda lukukokemukseen jotain lisää. Sidosasusta on tullut entistä tärkeämpi osa kokonaisuutta.

Näistä lähtökohdista kansimateriaaliksi valittiin paksuhko, päällystämätön paperilaatu. Suurikokoiset liepeet tekevät pehmeäkantisesta kirjasta jos nyt ei järkälettä, niin ainakin jykevähkön opuksen. Etukannen valkoinen mattafoliointi tehtiin päällepainatuksena osittain mustan värin päälle, jolloin kanteen syntyi kerroksellisuutta ja erilaisia pinnantuntuja.

Typografia

”Special things demand attention for the wrong reasons, interrupting potentially good atmosphere with their awkward presence.”
– Jasper Morrison

Totuudenjälkeisyyden viestinviejiksi valikoitui kaksi kirjaintyyppiä, Untitled Serif ja Formular.

Pitkissä tekstikappaleissa käytetyn kirjaintyypin valintaa ohjasi luonnollisesti vaatimus sen helppolukuisuudesta, mutta myös vanha paradoksaalinen ajatus kirjaintyypin eräänlaisesta näkymättömyydestä ja neutraaliudesta. Kirjainmuotojen erityispiirteet tai kirjainperheen luonne eivät saa asettua poikkiteloin lukemisen tielle. Muotokielen tulee vetäytyä taka-alalle, kun katsominen muuttuu lukemisprosessiksi eikä se saa osoitella mihinkään tiettyyn aikakauteen tai tyyliin.

Vastaus näihin vaatimuksiin löytyi Kris Sowersbyn Unititled Serif -kirjaintyypistä (2017). Sen muotoilua inspiroi Jasper Morrisonin ja Naoto Fukasawan Super Normal -projekti. Heidän mukaansa erityinen on muotoilussa usein vähemmän hyödyllistä kuin tavallinen ja vaatii käyttäjiensä huomiota vääristä syistä. Näistä lähtökohdista Sowersby pyrki suunnittelemaan “persoonattoman” päätteellisen kirjaintyypin. Hän iteroi ja testasi sitä useita kertoja karsien piirteitä, jotka vaativat liikaa huomiota itseensä, kunnes pikkuhiljaa tekstiä oli täysin vaivatonta lukea.

Vyacheslav Kirilenkon ja Gayaneh Bagdasaryan Formular (2016) toi kirjan ulkoasuun pienillä oikuillaan sopivan ripauksen luonnetta ja ajan henkeä, astumatta liikaa kenenkään varpaille. Sen mono spaced -versio viittaa hienovaraisesti ohjelmoinnissa käytettyihin kirjaintyyppeihin ja samalla algoritmien ohjailemaan totuudenjälkeiseen aikaan.

Lähteet:

Morrison, Jasper. ”Super Normal”, 2006, saatavana: https://jaspermorrison.com/publications/essays/test-publication-1

Munari, Nicola. “Helmut Schmid Q&A“, 2013, saatavana: http://www.designculture.it/interview/helmut-schmid.html

Sowersby, Kris. “Untitled Sans & Serif Design Information”, 2017, saatavana: https://klim.co.nz/blog/untitled-sans-serif-design-information/

Tolstoi, Leo. Mitä on taide? (Taide, 2000).