Eduskuntavaaleissa äänestämiseen ei vaadita ajokorttia. Vahinko voi silti osoittautua suuremmaksi kuin liikennevirheissä tai lastenteossa.

Kaikissa tapauksissa kyse on viime kädessä ihmishengistä. Politiikassa päätetään, mihin puolustusliittoon kuulutaan ja mihin konflikteihin pyritään tarjoamaan apua. Asia on journalismin päätöksiään tekevien vapaiden kansalaisten varassa – tai niin sen ainakin tulisi olla.

Kaikki tiedotusvälineet yhtäältä esittävät vaaliväittelyjä ja toisaalta arvioivat ehdokkaiden väittämiä ja niiden perusteita pääkirjoituksissaan ja kolumneissaan. Yksikään sanomalehti tai tv-kanava ei jätä Suomen tulevan eduskunnan ja siten hallituksen ja siten korkeinta päätösvaltaa pitävien ehdokkaiden ja poliittisten puolueiden asioita käsittelemättä.

Kysymys kuuluu: miten pelkistä poliittisista puheista saadaan tehtyä Journalistin ohjeiden vaatimaa ”totuudenmukaista tiedonvälitystä”?

Ongelma on pitkälti tietoteoreettinen, mutta pragmatistisen filosofian valossa täysin ymmärrettävä. Pragmatismi nimittäin korostaa inhimillistä käytäntöä ja toimintaa – sekä niiden syitä ja seurauksia.

Käytännössä eduskuntavaaleissa haetaan äänestäjän itsensä kannalta sopivinta poliittista edustajaa. Ennen äänensä antamista edustajalleen lienee syytä tarkistaa tämän edustaman puoleen politiikka.

Journalismin kannalta tehtävä siis vaatii vastuuta ja siten uskollisuutta lukijoilleen, katselijoilleen ja kuulijoilleen.

Tiedollinen ja moraalinen imperatiivi totuudenmukaisesta tiedonvälityksestä merkittävästi vaikeutuu, jos käsitteelle ei anneta sisältöä – vaan se mainitaan vain sanana Journalistin ohjeissa.

On lähdettävä siitä, että kaikki käsitteet ovat joustavia tai venyviä. Kieli itsessään – vieraista kielistä puhumattakaan – on mukautuva ja mukautuvainen. Varsinkin abstraktimmat käsitteet kuten ”totuudenmukaisuus” voivat joustaa mihin tahansa kulloinkin tarkoitettuun suuntaansa.

Perinteisessä tieto-opissa ”totuudenmukaisuudelle” on annettu määritelmä, jonka mukaan se sietää vain ”todellisuuden kanssa vastaavuussuhteessa” olevia väitteitä ja arvioita.

Eduskuntavaaleissa tilanne on tiedollisesti monimutkaisempi kuin vuosituhantisessa filosofisessa väittelyssä. Tämä ongelma jokaisen äänioikeutetun tulee kohdata – ollakseen itsenäinen ajattelija.

Ensinnäkin poliitikko väittää tai lupaa jotakin tiettyä ihmisryhmää oletettavasti houkuttelevaa teemaa. Hän kertoo sen medialle, jotta saisi näkyvyyttä itselleen ja väitetylle asialleen. Mitä tekee journalisti?

Sekä maakohtaiset että yhteiset kansainväliset journalistien eettiset (eli käytännössä toiminnalliset) ohjeet mainitsevat totuudenmukaisuuden velvoittavana käsitteenä eikä ammattiaan kunnioittava journalisti voi puolestaan joustaa niistä, vaikka tekisikin työnsä poliittiseen lehteen. Tai totta kai hän voi niin tehdä, mutta silloin hän ei tee enää journalismia.

On tärkeää, että sekä journalistit että heidän yleisönsä jakavat yhtäältä tiedollisen ja toisaalta moraalisen luottamuksen keskenään. Tämä luottamuksellisuus antaa myös perusteet kriteereille, joiden varassa lukijat, katselijat ja kuulijat voivat uskoa toisiinsa toisiaan pettämättä. Nykyään ehkä vielä tärkeämpää on se, että niin journalistit kuin heidän kanssaan aktiivisesti kommunikoivat erilaiset yleisöt voivat todella luottaa toisiinsa – toistensa tarjoamaan totuudenmukaiseen tietoon.

Muuten vaalikoppiin kävelee omassa olennossasi joku, joka ei tee sinun kannaltasi parhaita päätöksiä.